PORTFOLIO ESITYDRAMATURGIA

Tässä portfoliossa esittelen teoksia, joissa roolini on keskittynyt erityisesti esitysdramaturgiaan. Myös monet ohjaausportfoliossa esittelemäni teokset ovat sellaisia, joissa olen toiminut enemmän ja vähemmän myös esitysdramaturgina ja osa esittelemistäni esityksistä esitellään myös siellä. Näissä alla olevissa fokus on erityisesti esityksellisen materiaalin järjestämisessä. Valitsin mukaan myös töitä, joissa olen päässyt toteuttamaan jonkinlaisen dramaturgi-kuraattorin työtä. Kaikissa näissä teoksissa olen astunut kohti uutta, uudenlaista ajattelua, uudenlaista työroolia tai uudenlaisia keinoja. Kaikissa esittelemissäni prosesseissa on ollut jonkinlaisia haasteita, mutta olen silti kokenut onnistuneeni. Esittelemiäni töitä yhdistää siis riskinotto ja onnistuminen. 

2019 Pallo vai palikka?

Pallo vai palikka on muotolähtöinen esitys, joka yhdistää abstraktin taiteen historiaa, katutanssia ja fyysistä teatteria. Prosessissa dramaturgin ja ohjaajan työt kietoutuivat vahvasti yhteen. Esittelen prosessin lähemmin ohjaustyön portfoliossa.

2018 Tähkäpää / Rapunzel

Kansansatuun pohjautuva interaktiivinen ja kaksikielinen (suomi-ruotsi) esitys nuorille (10-16v.). Tähkäpään rakentaminen oli todellista käsityötä. Koeyleisöjä oli alusta lähtien ja yhdessä työryhmän kanssa asetimme koko ajan siihen asti tehdyn työn kyseenalaiseksi. Koe-esitysten keskiössä oli yleisösuhde ja tematiikan käsittely yleisön kanssa. Valmis Tähkäpää-esitys on eräänlainen peli, jossa yleisö alkaa esiintyjien valmentajiksi. Yleisö pohtii, mitä sadussa tapahtuisi, jos se tapahtuisi tänään ja miten hahmojen tulisi toimia. Yleisön ehdotusten pohjalta tehdään kokeiluja. Yhdessä pohditaan myös, olisiko tämäntyyppinen satu realistinen ja mikä sadun opetus olisi tänä päivänä. Yleisön vastaanotto oli innostunutta - monelle nuorelle tämä esitys on ollut jotakin, mitä hän ei koskaan aiemmin ole kokenut. Ensi-ilta oli Kulttuurikeskus Lilla Villanissa 28.3.2018. Toistaiseksi viimeiset esitykset olivat Hurraa! -festivaaleilla 2019.

2017 Elojuhla - juhla niille, jotka ovat valmiita ottamaan seuraavan askeleen

Yhteisen juhlan muotoon tehty soolokokonaisuus, jonka teemana oli irti päästäminen ja luopuminen. Konsepti ja Dramaturgia. Tuotanto: Reunaryhmä, Mamia Company, Versus Circus ja Kartanon kulttuurikollektiivi. 

Elojuhlan lähtönä oli nykyajan kohtuuton menestymisen ja onnistumisen korostaminen. Jos vain yrität, niin saat -eetos, pitää sisällään ajatuksen, että jokainen unelma ja toive on mahdollista saavuttaa kovalla työllä. Tämähän ei pidä paikkaansa. Hyvin monet unelmat eivät toteudu ja hyvin usein näihin toteutumattomiin unelmiin jäädään roikkumaan. Niiden epäonninen varjo häilyy myös kaikkien onnistumisten yllä. Elojuhlan teemana oli päästää irti unelmista, joista on jo aika päästää, hyväksyä se, että tätä yhtä en voi saada. 

Esityskokonaisuuden tuotannossa oli todella monenlaisia haasteita ja alkuperäinen idea fiktiivisestä kehyskertomuksesta jouduttiin täysin hylkäämään. Tämä (teemaan sopiva) talousongelma soittautui onnenpotkuksi, päästimme irti alkuperäisideasta. Elojuhla -teema toi yleisön jäsenet aivan eri tavalla yhteisen teeman äärelle, kuin suunnitellut fiktiivisen esityksen suhteen olisi ollut. Passiivisen seuraamisen sijaan yleisön osa oli aktiivinen osallistuminen. Keskelle teosta luotiin myös rituaali, jossa oli mahdollista päästää irti omista taakoistaan ja antaa niiden leijua kasvimaalle kasvamaan jotain uutta hyvää. Palaute oli yksinomaan positiivista ja yleisö todella muodosti yhteisön, joka toisiaan tukien päästi irti jo ohi menneistä unemista. Olen harvoin kokenut esityskonseptissa tällaista tunnelatausta, samanaikaista syvää melankoliaa ja toiveikkuutta. 

2016 Vallankumous.

Kokemuksellinen installaatio. Konsepti ja työryhmän vetäjä. Tuotanto: Annantalo ja Reunaryhmä (sekä työryhmä).

Tämän työn valitsin, koska tämä oli minulle merkittävä uusi aluevaltaus. Halusin tehdä installaation, joka on vuorovaikutteinen, tilan, joka on esityksellinen sinänsä. Kutsuin työryhmään kaksi lavastajaa, valosuunnittelijan ja näyttelijän. Lavastajien kautta työryhmään tuli vielä kolmas lavastaja sekä pukusuunnittelija, joka virkkasi ja ompeli yksityiskohtia sekä teki esityksellisen osion puvut. Lisäksi saimme työryhmään kaksi harjoittelijaa. 

Installaation sisään tehtiin myös esityksellinen osio, mutta se toimi enemmänkin introna tilalle, joka oli pääosassa. Lähtökohtana oli ajatus vallasta ja kontrollista, lapsen ja aikuisen suhteesta. Haastattelimme aiheesta lapsia ja nuoria. Mielivallan ja turvaa tuovan vallan raja on hiuksenhieno. 

Tilallisena ajatuksena oli valtaaminen, koska lähes jokainen haastattelemamme alle 7-vuotias totesi, että valtaajilla on valtaa. Valtaaminen toteutui konkreettisesti niin, että installaatioon mentiin ikään kuin ihmisen sisään. Vallattiin ihminen. Installaatiosta pyrittiin tekemään sellainen, että siellä voi vapaasti kokea ja tehdä mitä vaan, että se kestää sekä hellyyden että agression osoitukset.

Tila oli menestys. Sen koki yli 20000 kävijää ja se sai valtavasti kehuja. Tila oli suunnattu kaikenikäisille, mutta jo alunalkaen oli tarkoituksena, että se koettaisiin nimenomaan yhdessä jonkun "auktoriteetin" kanssa; isän tai äidin, opettajan tai ryhmänvetäjän - koska tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, mistä lapsi/nuori kiinnostuu ja mitä taas auktoriteettiasemassa oleva pitää sopivana. Tämä ei aivan toteutunut, mikä oli harmillista, sillä tila provosoi myös ylilyönteihin. Kaikki minkä sai irti, todellakin revittiin irti. Karkkipaperialtaan sisältö levittäytyi kokijoiden hiuksissa ja vaatteissa ympäri taloa, näin installaatio todellakin valtasi Annantalon. Työryhmä ja Annantalo joutuivat pohtimaan, mikä tilassa on oikeasti sallittua ja onko jotain, mikä pitäisi kieltää. Lopulta päädyttiin siihen, että mitään ei kielletä (tietenkään muita kävijöitä ei saa satuttaa, mutta se oli valvojien vastuulla). 

Työryhmä: Anne Karttunen, Heini Maaranen, Ina Niemelä, Julia Lappalainen, Möhkö Uusitalo, Kimmo Sirén, Petra Hakkarainen, Veera Vienola.

2015 Tarinateltta.

Tarinankerrontaesitys teltassa 1-3 katsojalle kerrallaan. Konsepti ja työryhmän vetäjä. Tuotanto: Reunaryhmä. Esiintyjät: Irina Pulkka ja Maria Autio.

Tämän työn valitsin, koska tässäkin korostui idean synnyttäjän ja mahdollistajan rooli. Olin työryhmässä tittelilla ohjaaja, mutta koska miniesitykset olivat improvisoituja, en ohjannut esityksiä, ohjasin enemmänkin tilannetta ja rakennetta. Siis toimin dramaturgina.

Esitystapahtuman keskiössä oli oikeastaan kohtaaminen. Itse olin ensikohtaajana, me Katsoja-kokijan kanssa valitsimme kolme klassikkosadun elementtiä - kaksi henkilöä, tapahtumapaikka ja yksi tapahtuma (esimerkiksi noita, erakko, lintu / meri, linna / jäätyminen, taputus). Tämän jälkeen kokija pääsi telttaan kohtaamaan varsinaiset esiintyjät. Tarina synnytettiin yhdessä katsoja-kokijan kanssa. 

Esityksellä ei ollut ikärajaa, mutta koska se tapahtui pienessä teltassa, valikoitui katsojiksi enimmäkseen 2-15 -vuotiaita. Myös muutama aikuinen uskaltautui telttaan, usein lastensa kanssa. Pari poikkeusta tehtiin ja vanhukset saivat tarinansa teltan ulkopuolella, koska polvet eivät mahdollistaneet teltassa vierailua. Teltta tuotiin puistoihin ja tapahtumiin ja yleisö valikoitui sattumanvaraisesti, paitsi Porin lainsuojattomat -festivaaleilla, joissa osa katsojista oli tullut paikanpäälle vartavasten. 

Esitys oli hyvin pienimuotoinen ja minimalistinen ja ehkä juuri sen takia, kohtaamisista muodostui tärkeitä ja merkittäviä. Katsojat kokivat selvästi osallisuutta ja saivat kuulluksi tulemisen kokemuksen sen kautta, että osallistuivat tarinan luomiseen. 

Klikkaa tästä Satakunnan kansan juttuun esityksestä

2015 Hanna Ryti ja työryhmä: TYRMÄ

Ohjaus ja dramaturgia

Tämän esityksen valitsin Portfolioon, koska tässä esityksessä mielestäni onnistuin dramaturgina hyvin. Onnistuin yhdistämään filosofisen lähestymistavan, tutkimuksellisen tiedon ja kokemuksellisen materiaalin kokonaisuudeksi, joka oli aiheensa näköinen esitys. Esitystä varten luin monenlaista kirjallisuutta, tutustuin vankilajärjestelmään sekä haastatteluiden ja tutkimusten kautta että käymällä vankiloissa. Yksi työryhmän jäsen myös työskenteli vankilassa draamapedagogina harjoitusaikana. Uskaltauduin myös ottamaan riskejä, kokeilemaan keinoja, jotka eivät olleet minulle niitä tutuimpia. Esityksen sisällä oli mm. erillinen improvisatorinen esityskokonaisuutensa, kun jokaisessa esityksessä vieraili tanssija tekemässä improvisoitua koreografiaa sääntöjen mukaan. Koko näyttämön takaosa oli rajattu verkolla ja sen takana liikkui tanssija. Hänelle oli annettu säännöiksi mm. "kun loisteputket sammuvat ei saa liikkua". "Saa istua, kävellä, maata ja tuijottaa, saa katuilla ja hengittää." "Saa tuijottaa yleisöä" jne...

Tyrmä-esitys käsitteli häpeää, arvottomuuden tunnetta, normeja ja valtarakenteita, jotka ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, mutta erityisesti vankilan muurien sisäpuolella. Myös katseen ja ennakkoluulojen kohteena oleminen nousivat esityksessä tärkeiksi teemoiksi; esitys rinnasti vankilamaailman roolit teatteri-instituutioiden hierarkioihin. Vankilaa käsiteltiin instituutiona, yhteiskunnan kuvana, filosofisena rakenteena ja ihmisen sisäisenä rakenteena. 

Esitys oli onnistunut nykyteatteriesitys. Se oli henkilökohtainen ja koskettava, mutta myös etäännyttävä ja hauska.  Katsojat kuvasivat esitystä mm. näin: "Menkää katsomaan tämä! Intensiivinen, ihon alle iskevä ja hervoton juttu. Yleisö ei pääse helpolla, mutta ajankulu katoaa. Upeaa duunia työryhmä!", "ISO kiitos! Tykkäsin! Nauroin! Itkin! Oivalsin! Suosittelen!", "Vaikuttava esitys, paikoin suurestikin riipaiseva, onneksi kohtelee katsojaa myös lempeästi." 

Työryhmä: Tuija Minkkinen, Kalle Pulkkinen, Riikka Karjalainen, Emilia Sinisalo

Tuotanto: Teatterikorkeakoulu, esitys myös Riihimäen teatterissa

2013 PIM PAM PALLOMAAKAILUSEIK

Ohjaus ja teksti yhdessä Johanna Peltosen kanssa.

Tämä on minulle tärkeä teos, koska tämän ääressä ymmärsin valtavan hallinan tarpeeni. Halusin hallita elämääni, lastani, teoksiani ja niissä esiintyviä näyttelijöitä. Teos käsittelee aikuisen ja lapsen välejä, juuri hallinnan näkökulmasta. Käsittelin omaa tosikkouttani nonsense-esityksen kautta. 

Pim Pam Pallomaakailuseik oli 3-6-vuotiaille suunnattu nykyteatteriesitys. Se oli kielen rakenteilla ja lapsen maailman mittakaavoilla leikittelevä esitys, joka yhdisteli nonsensepuhetta, sanatonta komiikkaa ja nukketeatteria.

Esityksen kehystarina kertoo kahdesta avaruusoliosta Pimistä ja Pamista, jotka tekevät tutkimusretken maapallolle ja palaavat sitten takaisin. Itse esitys koostui kuitenkin enemmänkin tapahtumista, yksittäisistä fragmenteista. Avaruusoliot tutustuivat ihmislapsille arkisiin, mutta olioille täysin vieraisiin asioihin kuten pukemiseen ja nukkumaan menoon. Avaruusoliot edustivat lasta. Nukkehahmona nähtiin jättimäinen lehtiönmuotoinen ihminen, joka edusti aikuista ja pyrki kontrolloimaan avaruusolioita.

Esitys sai  alkunsa halusta käsitellä kulttuurimme suhdetta virheisiin. Kuinka virheisiin suhtaudutaan ja mitä kulttuuri, jossa pyritään hallitsemaan kaikkea, tarkoittaa laajemmin yhteiskunnassa. Koulu- ja koulutusmaailmasta pyritään esimerkiksi kehittämään suora putki, jossa edetään määrätietoisesti pienestä lapsesta asti. Minkälaista ihmiskuvaa virheettömyyteen pyrkivä yhteiskunta synnyttää?  Teema tarkentui aikuisen tarpeeseen hallita lasta. Tiettyyn ilottomuuteen. Erityisesti omaan tarpeeseeni hallita kaikkea lapsen maailmassa. Saako laulaa, kun puetaan? Saako ruokapöydässä vitsailla vaan pitääkö vaan keskittyä hiljaa syömiseen? Saako nukkumaan mennessä hyräillä, entä leikkiä? Esitys korostaa oikeutta ennakkoluulottomuuteen, hassutteluun ja virheiden tekemiseen. Jokaisella pitää olla oikeus tarkastella maailmaa uutena ja ihmeellisenä. Intoa ja vilpittömyyttä ei pidä lannistaa.

Esityksen ilmitason lisäksi temaa käsiteltiin esityksessä kielellisesti. Kieli on monikerroksinen vallan rakenne, joka osoittaa, kuka hallitsee. Sanat viittaavat itseään suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, jopa kokonaisiin maailmanselityksiin. Aikuinen hallitsee lasta käyttämänsä kielen avulla ja vihkii näin lapsen omaan maailmankuvaansa kielen kautta. Esityksessä tavujen sekoittaminen, anagrammit, nonsensepuhe ja absurdi ilmaisu rikkoivat vallan rakenteita.

Myös esityksen estettinen maailma korosti virheitä. Avaruusolioilla oli saumat ulospäin ja päällä vaate, josta ei oikein tiedä, mikä se on. Lisäksi lavastuselementin kirjaimet viittasivat kielen rakenteiden rikkomiseen ja fragmentaarisuuteen. 

Pim pam pallomaakailuseik valittiin vuoden 2013 ITU –esitykseksi ja se sai ensi-iltansa Hurraa! –festivaaleilla. Helsingin Sanomien kriitikkö Maria Säkö kehui esitystä mm. näin: ”Harvoin näkee esitystä, johon on rakennettu sisään näin taitavasti yhteistyö hyvin nuoren lapsiyleisön kanssa”.

Lavalla: Karo Lauronen ja Johanna Peltonen

Visualisti: Sanna Pietilä.

Koreografinen apu: Hanna Korhonen

2010 30+ SISARTA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä, Malmitalo.

Tämä esitys vahvisti omaa näkemystäni siitä, minkälaista näyttämötaidetta haluan tehdä ja mikä minusta on näyttämöllä kiinnostavaa.

30+ sisarta oli visuaalisesti todella onnistunut, suurelta osin Eero Erkamon ja Malmitalon suunnittelijoiden kanssa tehdyn hedelmällisen yhteistyön takia. Myös Sanna Pietilän puvustus oli tärkeässä osassa. Esitys oli minulle tekohetkellä myös sisällöllisesti erittäin tärkeä, ja koin (ja koen yhä), että se oli sitä myös laajemmin, yhteiskunnan kuvana.

30+ sisarta pohjasi Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Halusin tehdä esityksen (nyky)ihmisen tavasta elää huomisessa, ”sit ku”. Näytelmä Kolme sisarta kertoo tästä oivallisesti. Ensimmäinen sysäys esityksen tyylilajiin oli se ristiriita, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi ja minua se itkettää. Lähdin etsimään näytelmän komiikkaa ja esityksen keskiöön nousi itsensä vakavasti ottava ihminen. Tšehov näki kärsivän ihmisen koomisuuden. Ihminen on kuin klovni, joka on hauskimmillaan yliyrittäessään ja epäonnistuessaan.

Teimme esityksen oman ryhmäni ReunaRyhmän kanssa. Kolme sisarta toimi ponnahduslautana teokselle. Esitys rönsyili Tšehovin raamien ulkopuolelle. Se pohti päämäärien, unelmien ja todellisuuden suhdetta. Mitä ihminen todella haluaa ja mitä hän on oppinut haluamaan? Voiko todellisia ja opittuja tarpeita erottaa toisistaan? Miksi ihminen ei elä tässä ja nyt vaan koko ajan ”sitten kun”?

Esityksessä yhdistyivät mykkäfilmien estetiikka, slapstik-tyylinen huumori, klovneria ja sirkus. Näyttelijäntyö esityksessä oli enemmänkin fyysistä kuin tekstivetoista, vaikka esityksessä oli tekstiäkin. Koin myös onnistuneeni sanottavani näyttämöllistämisessä.

Lavalla: Mari Pöllänen, Linda Stén, Johanna Peltonen, Mia Silvennoinen, Mia Lindholm

Valot: Eero Erkamo

Puvustus: Sanna Pietilä